Välähdyksiä luupään sisällä

Kuun kierron mies sai auringossa sutensa kanssa liikuskella vailla ristinsielua missään. Ainoastaan lokkien kaukaiset tuulten mukana kantautuneet äänet olivat vieraita siinä tutuksi käyneessä äänen maisemassa. Susi oli enimmäkseen torkkunut ja miehen raajat olivat saaneet parantua täysin rauhassa jo monta viikkoa. Hän ja laiva olivat tavalliseen tapaan hieman rauhattomia. Purjeet laskettuina he ajelehtivat mielialojen meren merivirtojen vietävänä.

Eräänä keväisen kirpeänä toukokuun aamuyönä kuun lainatessa auringon valoa korkealla meren päällä mies havahtui omituiseen uneen ja lähti ulos. Kaukana veneen sivulla näkyi valo. Ensimmäinen pitkään aikaan. Oliko se mastovalo vai jokin yksinäinen saari? Sitä hän ei pystynyt erottamaan. Varmaa oli ainakin se, että jos joku valon alkulähteillä olisi hereillä, hän näkisi myös mastossa tuikkivan lyhdyn hiljakseen itseään lepattamalla viihdyttävän liekin. Hän meni mietteliäänä takaisin nukkumaan ja odotti pitkään ennenkuin matka unimaailmaan järjestyi.

Aurinko oli jo korkealla kun mies heräsi tömähdykseen.  Jokin törmäsi laivaan. Ulos sännättyään hän näki sulavalinjaisen laivan omansa vierellä. Sen mastoon oli vedetty merirosvolippu ja laivan kippari seisoi uhmakkaasti toinen jalka kaiteella miestä silmäillen. Hän avasi suunsa ja sanoi kipakasti hattunsa päästä pois ottaen.

- Noniin! Kaikki ryöstettäväksi kelpaava laivan kannelle ja vauhdilla!

Mies ei voinut olla nauramatta ääneen. Hatun alta paljastui nuori nainen, joka naurusta kimpaantuneena loikkasi yhdellä sulavalla hypyllä miehen kimppuun ja he aloittivat hurjan painin. Susi katseli tätä kaikkea ylväästi istuen, eikä tehnyt elettäkään puolustaakseen miestä. Paini oli tasaväkinen ja nuo kaksi tarkastelivat siinä samalla toisiaan silmiin. Aina niin tehdessään aika ikäänkuin hidastui ja väliin he unohtivat, miksi oikein painivat keskellä merta laivan kannella. Lopulta kumpikin työnsi toisen irti ja sydänalaansa pidellen he huudahtivat yhteen ääneen.

- Sitä sinä et ainakaan varasta!

Kaikki pysähtyi. Hetken oli aivan hiljaista. Nuo kaksi katsoivat ensin pelästyneenä ja sitten hämmentyneinä toisiaan. Sitten mies kuuli syvällä mielensä sopukoissa tutun kikattavan naurun. Hän hymyili varovaisesti naiselle joka vastasi hymyyn uhmakkaasti leukaa nostaen. Lopulta nainen pääästi pitkän ja hartaan kirosanojen sarjan ja hymyili takaisin sanoen.

- Miksi sinun pitää olla juuri tuollainen!

Siihen mies ei oikein osannut vastata. Lopulta nainen esitti uudelleen vaatimuksensa ryöstösaaliiksi kelpaavasta tavarasta. Tähän mies ei osannut vastata kuin sanomalla.

- Sinä taisit viedä sen mikä täällä kaikkein arvokkainta on.

Nainen tuhahti ja kirosi uudelleen. Viimein hän sanoi.

- En minäkään täältä lähde koska sinä varastit myös jotain minulle kuuluvaa!

Mies ojensi naiselle kätensä johon tämä tarttui. Yhdessä he kävelivät laivan keulaan. Mies piteli kädessään toisen ihmisen kättä. Se tuntui hyvältä pitkästä aikaa. Nainen kääntyi katsomaan miestä suoraan silmiin ja he keskustelivat hetken.

- Varoitan sinua, olen todella häijy.
- Minä taasen olen äksy, pahapäinen ja hankala.
- Ihanaa, tästä tulee hauskaa!
- Voit olla varma…

Näin sanoessaan mies antoi kevyen käsisuudelman naiselle. Hän huomasi naisen punastuksen, hymyili ilkikurisesti ja onnistui vain vaivoin  väistämään sääreen tähdätyn kipakan potkun. Maininta vanhasta hevosaiheisesta sananlaskusta aiheutti sekaannusta, juoksukilpailun, ilmassa uhkaavasti lenteleviä tavaroita ja suuren määrän naurua. Naurua ja iloa. Sitä mitä mies oli monet kuun kierrot kaivannut ja yösydäminä unettomana yksinään miettinyt.

Mitä vaatteet kertovat ihmisestä oikeasti? Olenko tulossa veneeltä vai polttamasta jonkun onnettoman pizzeriaa? Onko jalassani olevat maiharit osuneet kostealle metsäpolulle vai äänekkäästi rusahtaen jonkun pääkalloon? Entä kuuntelenko parhaillani Hitlerin viimeistä puhetta vai soiko korviini Turisaksen Battle Metal?

Myönnän, että tuo päälläni oleva vaateyhdistelmä yhdistettynä tukan vähyyteen luo heti tietynlaisen stereotypian, johon nuo edellisen kappaleen pahemmat vaihtoehdot täydelleen sopisi. Mutta entä tuo aavistuksenomainen hymy? Kuuluuko se tuohon?

Kaupungin läpi armeijan fillarilla hiljaksiin ajaessani sain osakseni pelästyneitä, välinpitämättömiä, ihailevia ja erittäin paheksuvia katseita. Jokainen tästä neljästä ryhmästä teki varmaankin vaatetukseni perusteella omat johtopäätöksensä. Normaalisti kukaan ei kiinnitä huomiota.

Entä jos olisin avannut paitani vetoketjun? Siellä alla on mustavalkoraitainen t-paita. Olisiko se sekoittanut asetelmaa luoden enemmän hämmentyneitä ilmeitä? Olisiko taas joku pikkupoika tullut kysymään, mihin olen parkkeerannut sukellusveneeni? Entä maastohousujen alla olevat punaiset boxerit?

Tässä samassa asukokonaisuudessa menin kesällä 2005 ostamaan itselleni uusia farkkuja. Edelliset hajosivat jalkaani ja kaikki muut housut olivat rikki tai auttamattoman suuria. Olinhan laihtunut puolessa vuodessa silloin liki 20kg. Vaihtoehdoksi jäivät maastohousut. Mutta laitatko maastohousujen kanssa lenkkarit tai kävelykengät?

Minä en laittanut. Nuo samaiset riekaleiksi kulutetut maiharit ja tuon samaisen paidan. Silloinkin minua kavahdettiin torin läpi pahantuulisena harppoessani. Törmäsinpä erääseen tuttuun Reskalla ja siinä aikamme juteltuani hän huudahtaa:

“Jumalauta Viinanen! Kenenkäs pizzerian sä oot polttanu!”

Tuo vaatekerta tuoksui silloin erittäin vahvasti nuotiosavulle. Tykkäänhän toki liikkua luonnossa ja metsissä. Viihdyn myös erityisesti käyntiin potkaistujen nuotioiden läheisyydessä ja savussa.

Asia nyt vain on niin, että kun lähden metsään, veneelle, nuotiolle tai muuten vain luontoon, puen päälleni jotakin tarkoituksenmukaista. Nuo M90:set on noin 1-2 numeroa itselleni liian suuret ja pysyvät ainoastaan vyöllä päälläni. Mukavat ne silti ovat. Jotenkin vain maihinnousukengät ja maastohousut kuuluvat erottamattomasti yhteen.

Jotakin kuitenkin pelastin kaupungin läpi pyöräillessäni. Ystävällinen hymy ja kohtelias väistö pyörällä niille paheksuville ja pelästyneille riitti pehmentämään asetelmaa juuri tarvittavan määrän. Juuri sen verran että hymyilin pirullisesti itsekseni…

Kyyneleet valuvat pitkin kauniita poskipäitä.
Onnenko vai pelon kyyneleitä hän vuodattaa?
Hän itkee sitä, mikä hänen vallassaan ei ole.
Pelästyneenä omista vahvoista tunteistaan.

Etsin aina yhteyttä omaan yksityiseen jumalaani.
Ja vaikka hän on kaikkialla läsnä, en löytänyt.
Siroa vihreäsilmää, itseään kaikkeutta etsin.
Hän lähetti poulleni jotakin muuta.

Varovasti kumpainenkin meistä asettelee perustusta.
Rakentaen sitä luottamuksesta ja kunnioituksesta.
Rakkaudesta, välittämisestä ja läheisyydestä.
Arasti mutta niin määrätietoisin ottein.

Kiireettä ja pieni askel kerrallaan.
Aikaa siihen on varattu riittävästi.
Jokainen jäljellä oleva hengenveto.

Vastaleikatun yllättävän tasaiseksi muotoutuneen nurmikon tuoksu.
Kaksi kinastelevaa jalkapalloa pelaavaa pellavapäätä.
Polvet ja jalkapohjat vihreinä he nauraen pihalla temmeltävät.

Katselen noita kahta ja mietin elämää ja tätä kaikkea.
Olemme jälleen pudonneet sinne omaan maailmaamme.
Siellä ei enää tarvitsisi olla, sillä pojat ovat jo isoja ja fiksuja.

Haluaisin niin kovasti jakaa tämän kaiken toisen aikuisen kanssa.
Osan matkasta ovat nämä koltiaiset aikuisen rinnallani nähneet.
Sitä näkyä he tuntuvat kerta toisensa jälkeen myös kaipaavan.

Surettaa, kun noin pienet moista ajattelee ja alati siitä sanoo.
Liian äkkiä ja aivan liian varhain heistä on tullut nuorukaisia.
Vaikka lapsuutta olisi vielä monta pitkää vuotta jäljellä.

Pallopeli päättyy samaan tapaan niinkuin monesti ennenkin.
Kaksi keltaista korttia kummallekin epäurheilijamaisesta käytöksestä.
Punaiset kortit tappelunnujakan päätteeksi ja sisälle hetkeksi.

Huokaan syvään, tuijotan hetkeksi kaukaisuuteen läpi seinien.
Kerään tavarani ja lähdemme kotiin pelaamaan muistipeliä.
Tiedän jo nyt, kuinka herrat yrittää taas huijjata minua.

Mietin taas kerran liikaa asioita, vaihtoehtoja ja ratkaisujani.
Kerta toisensa jälkeen tulee hätiköityä ja oltua mustavalkoinen.
Vaikka niin kovin yritän miettiä asioita hetken etukäteen.

Mielipahan matalapaineen kylmä rintama on mennyt.
Nopeasti se liikkui ja sai paljon tuhoa aikaan.
Ilma sen jälkeen on nyt kirkas, selkeä ja raikas.
Kaikki kasvaa uudelleen. Entistä vahvempana.

En palaa jälkiäni nytkään taaksepäin.
Voin ihan hyvin pysähtyä hetkeksi.
Odottaa hetkisen ja jatkaa sitten taas.
Kunnes toiset ovat saavuttaneet.

Pelaan pelini tästä lähtien muilta salassa.
Kesä on osaltani vasta edessäpäin.
Pieni ripaus itsekkyyttä ja vähän sisua.
Hyvä tästä tulee.

Jos ei täällä, niin jossain muualla.

PS.

Jos syksyyn mennessä ei ole tärpännyt niin sitten otan sen leikatun tyttökissan ja elän hänen kanssaan kaksin

Mielipahan matalapaine saapuu raastavine tuulineen.
Terävä kylmä rintama tekee selvää orastavasta kauneudesta.
Juurineen repii sen onnellisuuden metsän.
Pirstaa tunteet sikin sokin toistensa lomaan kaataen.

Kahdesti olen naiselta saanut sen maagisen viestin: “Mä olen tosi pahoillani, mutta”
Kahdesti myös olen toisen miehen takia pois väistänyt.
Kaikilla neljällä kerralla olen asian etukäteen vaistonnut.

Hyvyys ja epäitsekkyys minussa kuoli viime yönä.
Viidettä kertaa ei enää tule. Ei minkään eikä kenenkään takia.
Olen itkuni asian suhteen itkenyt ja myöskin lohtuni saanut.

Asia on loppuun käsitelty.
Se mitä oli on iäksi pilattu.
En koskaan palaa jälkiäni taaksepäin.

Iltapäivän aurinko taittuu vehnänvaaleista, hieman kuparin sävyisistä hiuksista.
Kauniit vihreät silmät heijastavat takaisin oman kuvajaiseni.
Hieman ujosti, silti niin ilkikurisesti ja raikkaalla tavalla minulle hymyillen.

Häijyksi hän itseään toisinaan väittää ja silmät sen myös vahvistaa.
Itse näen vain yhden vahvan ja väkevän suojamuurin monien pienempien joukossa.
Häijyyteen vastataan häijyydellä, vaan miten vastataan hyväntahtoisuuteen?

Uteliaina kaksi elämän kovin käsin kohtelemaa sielua toisiaan tutkiskelevat.
Ainoastaan kaikkeus tietää, kuinka usein toistemme elämää leikkaamme.

Spontaanit ratkaisut on aina parhaita. Ainakin mitä tulee minuun itseeni. Täysin tunteella, etukäteen sen kummemmin seurauksia ajattelematta. Vastuutonta tietysti joissain tapauksissa, muttei silloin kun asia koskee vain minua itseäni. Asiasta oli aiemmin puhetta kyllä Turun suuntaan neiti T:n kanssa. Koskien lähinnä yöpymistä.

Yksi viesti, 2 soittoa ja loppuviesti. Sitten olinkin jo käynyt R-kioskilta hakemassa aiemmin varaamani Ruisrockin kolmen päivän lipun. Yöpaikka järjestyi yo-kylästä herra V:n ja rouva L:n luota. Kenen kanssa sitten menen? Yksin tietysti! Kivasti siellä riekun monituhatpäisen ihmislauman keskellä. Enköhän mä siellä johonkin suuntaan eksy. Saapa nähdä tarviiko yöpymispaikkaan kertaakaan edes fillaroida.

Aivan! Auton persiissä lähtee Taipale-II mukaan. Wanha ei enää jaksa kävellä turhan takia. Tästä syystä kyydissä sinne suuntaan pääsee Hämeenlinnasta vain yksi. Lähtö johonkin aikaan perjantaina 3.7.  Jos jatkaisi tutustumista sen suhteen että mitähän siellä Slipknotin, In Flamesin ja Mewin lisäksi esiintyy.

Hups!

Ihmiselämän lyhyys on evoluution pirullinen keino pitää yllä illuusiota ikuisesta rakkaudesta.
Rakkaus antaa ihmiselle myös tasoitusta. Ja aseet voittaa kylmä järki ja loogisuus.
Voitokas taistelu saattaa rakkauden aloittaa ja hävityn taistelun päätteeksi se voi loppua.
Lopulta meistä jokainen on silti alasti ja yksin keskellä tähtistä maailmankaikkeutta.
Kaikkeutta, jolle olemme syntymästämme saakka velkaa ja joka perii aina takaisin omansa.

Kun katson sinua, lävitseni kulkee puistatus. Olet yhtä ruma kuin vasemman jalan saapas.
Silmiesi sameus tuo mieleeni Vanajaveden tulvakorkeuden aikaan keväällä.
Takkuiset hiuksesi muistuttaa minua lapsuudesta. Niistä lukemattomista pillalle vanuneista villalapasista.
Ulkomuotosi tuo elävästi mieleeni arkistofilmit 1970-luvulta. Nuo DDR:n ihanaiset urheilijattaret…

Pahapäisyytesi saisi itsensä vanhan vihtahousunkin kavahtamaan.
Kun katson sinuun, ymmärrän miksi ihmiset eroaa, tappelee ja tappaa toisiaan.
Silti olet jollain omituisella ja perverssin kierolla tavalla seksikäs.

Saastelammessa kelluu monia naisia, mutta sinut minä haluaisn täytettynä takkani päälle.
Menethän kanssani naimisiin, että pääsisin jälleen kerran osittamaan.
Pääsi sisällä vellova älyn singulariteetti saa minut hirmutöihin.

Onhan sinulla kellari?

DISCLAIMER: Kirjoittaja liukastui suihkussa ja löi päänsä siihen kuuluisaan, näkymättömään päinvastoin-pylvääseen.