Välähdyksiä luupään sisällä

Olen apilaisella nurmikolla keskellä nuorten koivujen vihreyttä ja tuoksua. Savu vaeltelee hiljalleen lämpiämässä olevan saunan piipusta ja sekoittuu joelta nousevaan usvaan. Ruoho jalkojen alla on kosteaa. Vierellä on hän, jonka hymy saa pulssini kiihtymään.

Musiikin paine tuntuu rintakehässä. Seison ihmismassojen keskellä katse kohti lavaa. Iho vasten ihoa käsivarteni kauniisti kaartuvalla lantiolla. Hän kääntyy ja hymyilee. Lämmin tunne kulkee läpi rintakehän ja saa pulssini kiihtymään.

Mäntymetsän tuoksu huumaa Maa höyryää sateen jälkeen. Kävelen hänen jäljessään. Matka vie minulle tuntematonta polkua kohti kallion lakea. Hameen helma heilahtaa viehkeästi kun hän kääntyy katsomaan minua. Hän hymyilee ja saa pulssini taas kiihtymään.

Minulla on koko maailmanaikkeuden aika käytettävissäni. Ei tarvitse enää kaivata, haaveilla tai odottaa. Riittää että elän. Riittää että tykkään ja kunnioitan. Tiedän, että itseeni kohdistuu myös nuo samaiset tunteet. Ja paljon, mitä ei ääneen sanota. Pelkkä ajatus saa pulssini kiihtymään.

Oli mukavaa huomata tänään konkreettisesti tuo valon määrän kasvu. Työasiat Vanajan sillalle mielestäni ravistellen ja siitä eteenpäin kevyin mielin Viipurintien sivua pyöräillessä, huomasin itselleni hyvin tärkeän asian. Rautatiesillalla aurinko paistoi suoraan takaapäin heittäen määrätietoisesti eteenpäin liikkuvasta hahmostani yli 10m varjon.

Nyt seuraan jatkossa jokainen aurinkoinen iltapäivä tuota varjoa ja sitä, kuinka se päivä päivältä lyhenee ja lyhenee. Ollaan jo helmikuun puolessa välissä. Minne ihmeeseen koko tammikuu ja puolet helmikuusta oikein hävisi? Vilkaisu kalenteriin osoittaa, että olen tehnyt vähän sitä sun tätä. Aika menee yllättävän kovaa kyytiä omassa päänsisäisessä maisemassani.

Jänniä asioita on silti ehtinyt tapahtumaan. Muistan tarkasti päivämäärät, paikat, ym. mutten sitä tiettyä hetkeä.  Se pistää väkisinkin hymyilyttämään.

Odotan innolla kevättä. Se taitaa luvata minullekin vaihteeksi hyvää.

Elämä on vain sarja sattumanvaraisia tapahtumia, johon ihminen yrittää luoda kaavaa.
Ensin niin kovin tasainen, mutta sitten aivan yht’äkkiä kovin kuoppainen.
Muutosten ristiaallokko repii, mutta rauhoittuu aina lopulta.

Jotkut meistä elävät elämäänsä kuin viimeistä päivää.
Toiset taas ovat vaan, eivätkä juuri mieti asioita eteenpäin.
Itse pysyn pelkurimaisesti näkymättömissä ja väistelen kaikkea.

Sitten koittaa päivien sarja, jolloin tapahtuu jotakin täysin odottamatonta.
Mieleni valtaa syvä hämmennys ja päälimmäisenä positiivinen epäusko.
Eihän näin voi vaan käydä?

Mitä sitä enempää tässä kohtaa miettimään.
Asioita vaan tapahtuu ja niillä yleensä tuppaa olemaan jokin tarkoitus.
Elämän sattumanvaraisuus yllätyksineen kiehtoo.

Suljen silmäni ja hymyilen lämpimästi yhdelle ajatuksistani.
On niin mukavaa olla Timonlainen juuri tänään.

Istun taas tarkoituksella omassa yksinäisyydessäni. Viereisestä pöydästä löytyisi juttuseuraa. Naapuripöydän toisiinsa ilmiselvän syvästi rakastunut pari pelaa korttia keskenään. Luen kirjaani. Pamela on juuri kohdannut Frank Zappan. Hymyilen itsekseni. Kuinka joku onkin keksinyt tyttärelleen niin hauskan nimen. Frank ja Gail ovat kasteessa antaneet tyttärelleen nimeksi Moon Unit.

Olen nenä kiinni kirjassani, mutta näen silti kaiken mitä ympärilläni tapahtuu. Teen sen hyvin huomaamatta ja ketään häiritsemättä. Suuri sosiaalisuuteni vaatii veronsa. Usein vetäydyn yksinäisyyteeni, mutta teen sen mielelläni aina ihmisten ympäröimänä. Markku sytytti oman lukuvalonsa ja Jorma näyttää katkovan käsillään lampun valokeilaa kun se salamannopeasti matkaa luokseni.

Nuoripari oikealla pitää toisiaan käsistä kiinni pöydän yli. Nopea vilkaisu kertoo sen, minkä vaistoan 150cm päähän. Hymy, katse suoraan silmiin, kosketukset. Toisiaan hiuksista silittäen he hymyillen aloittavat uuden korttipelin. Olen jotenkin onnellinen heidänkin kuumana roihuavalle rakkaudelle ja kunnioitukselle. Ketä sitten lienevätkään.

Tehosekoitin soi korviini. Yritän lukea, mutta ajatus ei pysy koossa. Teharin biisi: Asfaltti polttaa osuu liian lähelle ajatusteni vankilaa, jossa vapaaehtoisesti asun. Kello on noin ja minä olen näin. Ehkä luen luvun loppuun ja lähden kävelemään kohti Idänpäätä. Ulkona on jo varmaan -24 pakkasta, vaan eipä se minua haittaa. Tänään vaihdoin ensi kertaa talvitakkiin. Mamiksetkin, ne hirvittävät raitakostajat koristaa käpäliäni. Nautin pakkasesta.

Kirjoitukseni keskeyttää Pidginin keskusteluikkuna. Käyn pienen matemaattisen keskustelun neiti K:n kanssa ja jatkan kirjoittamistani. Lupaan ihmisille helposti kaikenlaista apua, kunhan apu ei koske tietokoneita. Lyhyt keskustelumme koskee ensimmäisistä sellaista lupausta auttaa tänä vuonna.

Mietin aiemmin iltapäivällä saamaani puhelua. Oli mukava kuulla neiti O:n ääntä taas. Tuo pieni tyttöolento on ollut joulusta aika paljonkin mielessäni. Tunnettu ollaan vuodesta 2005, viime vuonna lähti ihan lapasesta kun oltiin treffien tapaisilla kahdesti! Nyt on hurjaa!

Varsinkin jälkimmäinen tapaaminen on hieman horjuttanut ajatusmaailmani perustuksia. Tänä vuonna meillä on mahdollisuus nähdä toisiamme useammin. Käykö niin ja mihin se johtaa? Minulla ei ole suuria odotuksia, ei ole sitä pilvilinnaa joka romahtaa. Asioita vain tapahtuu, jos tapahtuu. Ihminen pettyy usein  nimenomaan odotuksiinsa. Tästä voisin käydä pitkän keskustelun Alppilan kulmilla asuvan neiti K:n kanssa. Inkuttaisin ensin vastaan ja myöntäisin sitten reilusti olevani väärässä… Odotanhan minä hänen tapaamistaan!

Terhi Kokkonen laulaa suosikkibiisini Tehosekoittimen tuotannosta. Maailma on sun. Jotenkin tuo neiti O tulee siitä mieleen. Musiikin kuunteluni keskeytetään hetkeksi. Käymme lyhyen keskustelun tulevasta Birger Päijänne Race 2010:sta. Jo aiemmin olohuoneeseeni tullessani puhelimestani kaivettiin osakilpailujen päivämäärät. Odotan kovasti kesää ja sitä, että pääsen taas purjehtimaan. Venda lähtee useasti, kun kryssimme pitkin Päijännettä. Näin ainakin kovasti toivon.

Korviin soi ennen inhoamani, nyt suuresti rakastamani progebändi nimeltään Kingston Wall. Sen edesmennyt laulaja kiekaisee juuri “Just do it boy…” Nostan katseeni hetkeksi ja virnistän ajatukselle, jonka pidän täysin omanani. Teemu huomaa sen ja jatkaa tiskipuuhiaan. Neiti K on saanut mitattua tarvittavat mitat ja objektien määrät. Itse lupaan tehdä tarvittavan kulman, että puu leikkaantuu oikein. Pidgin-ikkuna rauhoittuu.

Mietin hetken käsieni alla olevaa kirjaa. Olen sivulla 105. En tarvitse kirjanmerkkiä, sillä loin jo muistisäännön talvisodan kestosta. Usein mietin, kuinka näinkin matemaattisesti lahjaton jaksaa pyörittää numeroita jatkuvasti mielessään. Pelottavinta ehkä se, että minä, täysin päässälaskutaidoton muutin juuri luvun 105 binääriluvuksi. 105:een menee kerran 64, kerran 32, kerran 8 ja kerran 1. Tulokseksi tulee siis 1101001. Perverssiä!

Teemu tuo lapun, josta kysyy saanko siitä selvän. Saanhan minä. Lapun sisällön laitan kotiin tai viimeistään aamulla töihin päässessäni Birgerin sivuille. Sain samalla Alppilan pikkuruisen kukkatukan, neiti K:n bändärikirjan ja otan mukaani myös pienessä tuiskeessa lasikirppikseltä viikko takaperin tekemäni “löydöt”.

On tullut kotiinlähdön aika. Kerään omaisuuteni aikeinani poistua pakkaseen. Teemu järkyttää minua vielä hieman ottaessaan puheeksi suunnitelmat kesästä ja amerikkalaisen futiksen joukkueesta. Hän todellakin näkee pienen kääpiön miehistössä valmiina ottamaan ensimmäisessä taklauksessa se lopullinen hoito. Ajatus pelottaa ja siksi se kiehtoo. Ehkä menemme kokeilemaan, miten soikio lentää ja lantio liikkuu väistöissä.

Kotiin kävellessäni mietin aiemmin laskemaani binäärilukua ja muistelen, kuinka binääriluvusta muunnetaan hexadesimaaliluku. Hetken mietittyäni välähti mieleeni, että binääriluku jaetaan neljän numeron siivuihin alkaen pienimmästä. Mieleeni piirtyy tuo binääriluku, jonka yläpuolella on kaksi sarjaa lukuja 8 4 2 1. Sitten lasken vain ykköset yhteen. Ensimmäisestä ryhmästä löytyy 8+1 ja toisesta 4+2 . 01101001 on siis 0×69 Vieläkin perverssimpää!

Junaradan tienoilla on tiheä jääsumu ja vilkaisen aiempaa kolttostani sillan seinällä. Siinä se mustan aukon säteilyn lämpötilan, Hawkingin säteilyn kaava edelleen nakottaa. Odottelen kiltisti Aulangontien valoissa, vaikka mikään ei estäisi minua kävelemästä päin punaisia. Missään ei liiku ketään.

Pieni vihainen kaljupää Heinolasta laulaa naamabaarin nurkilla “Pahat enteet hiljaisuuden..” Siihen kappaleeseen liittyy eletyn elämäni syvin, nyt jo parantunut repaleinen viilto sydämessäni. Muisto väistyy nopeasti ja kuuntelen tämän kappaleen äärimmäisen nerokkaita ja niin tosia sanoja. Noin se elämässä vain menee. Kaikki hiipuu pois. Jäljellä on enää vain verta ja veristä tuhkaa. Ystäväni neiti S on tämän kiteyttänyt kauniilla tavalla:

“Mitä sitä turhaan yrittämään, vituiksi se kuitenkin menee!”

Saavun kotiini ja Pidgin ilmoittaa taas räjähdysmäisesti lisääntyneestä aktiivisuudesta. Neiti A siellä minulle huutelee. Vaihdan Pidginin Kmess-ohjelmaan ja jatkan keskustelua. Ehkä sain hänet muutamiin tiukkoihin faktoihin perustuneella asioiden suoraan ilmaisulla edes hiukan paremmalle mielelle. Mene ja tiedä. Naiset ovat aina niin arvoituksellisia. Leffaa katsomaan kera kaakaon hänkin häviää.

Yritän edes korjata pahimmat kirotusvihreeni ja harkitsen vakavasti untuvapeittojen alle käpertymistä. Whitesnake soi taustalla kun painan tuota oikeassa reunassa keskellä nakottavaa Julkaise-nappia

Vuosi on vaihtunut ja nyt on aika katsoa, mitä tuli luvatuksi vuodelle 2009.

• Lupaus olla hyvä isä lapsilleni piti kaiketi täysin kutinsa. Pojat saivat viimein myös täällä ikäisiään ystäviä.
  
• Lupaus jatkaa tupakkalakkoa tavallaan raukesi, sillä päätin 22.2.2009 viimein lopettaa. Lakkoa kesti 21 vuotta.
• En mennyt kihloihin, naimisiin tai saattanut ketään raskaaksi. Pienet sille.
• Pysyttelin sinkkuna 11.5/12 osaa ja yksinään asuvana 12/12 osaa vuodesta.
  
• Herra K:lle lupaamani juttu seurustelemattomuudesta ennen vappua 2009 piti myös.

Pidin kaikki vuoden 2009 varmat lupaukseni. Epävarmoista menikin sitten yhtä lukuunottamatta kaikki munilleen. Pidän todella paljon siitä, että niin kävi. Olen nimittäin edelleen elossa. Hieman nokeentunutta RBMK-reaktroria ei tullut käytyä Ukrainassa katsomassa, eikä myöskään lyötyä pientä Vanajan kunnan vaakunaviiriä Islayn maaperään Skotlannissa. Suojamoodi oli päällä erinäisistä sydämen käynnistysyrityksistä huolimatta.

Vaa’an kieli heilahteli pitkin vuotta edelleen puolelta toiselle, mutta verkkaisemmin kuin vuonna 2008. Nyt se on pysähtynyt. Mies mielialojen mereltä on laivansa ja sutensa kanssa ajanut satamaan.

Vuodelle 2010 lupaan seuraavaa:

Varmat:

• Olen tämänkin vuoden hyvä isä pojilleni Juusolle ja Jamille.
  
• Ostan pelkästään sukkia, jossa on varressa jokin yksilöivä kuvio.
  
• Maalaan keittiön seinät näköisekseni.
  
• Teen viimein jonkun oikean lomamatkan. Uskallan lähteä vaikka sitten aivan yksin!
• Yritän järkeistää rahankäyttöä. Kaikkea ei ole pakko aina heti käyttää, säästääkin voi.
  
• Lupaan ajatella asioita ihan yhtä paljon kuin ennenkin. En halua muuttua ihmisenä muuksi, mitä oikeasti olen.
• Pakotan järjen kuuntelemaan avoimemmin sydäntäni.
• Lupaan olla itselleni huomattavasti anteeksiantavaisempi ja rankaista itseäni vähemmän.

Epävarmat:

• Harkitsen keittiön kaapin ovien kahvojen vaihtoa, ehkä ovienkin.
• Yritän jollakin tavalla katkaista jo alkaneen erakoitumisen.
• Yritän tämänkin vuoden pysyä elossa.

Jos näillä rakentaisi taas yhden setin, jotka niin kätevästi päivä päivältä kasvaa palleroisen maan liikkuessa radallaan noin 29,65km/s

He ovat kolme sisarusta.

Ensimmäisenä, pyörremyrskyn tavoin liikkuen saapuu heistä nuorin.
Silmät kuumalla elämän liekillä palaen ja ilkikurisesti virnistäen hän saa aikaan paljon hyvää.
Hämmentyneenä hänen sulavaa liikettä jäädään aina seuraamaan.
Niin täynnä uteliasta elämäniloa ja puhdasta ihastusta vuorovaikutukseen kaiken olevaisen kanssa.

Keskimmäinen siskoista on heti nuorimman sisarensa jäljessä kulkeva.
Lämpimästi naurahdellen tasoittaa tuon rasavillin tekemisiä.
Hänen läsnäolonsa saa tuntemaan olon rauhalliseksi.
Katsopa häntä suoraan niihin lempeisiin silmiin ja tunnet kuinka aika pysähtyy.
Tuon hetken toivoisi kestävän ikuisesti.

Kolmantena saapuu vanhin. Hän ei juurikaan hymyile eikä puhu.
Alakuloiset ovat aina silmänsä ja verkkaisen määrätietoinen askeleensa.
Välttämättömyyden taakka on siron vartensa kasaan jo painanut.
Hän koittaa säilyttää muiston nuorempien sisariensa käynnistä.
Joskus muisto haipuu unholaan hetkessä.
Toisinaan se piirtyy ihoon, eikä millään kulu pois.

Nuorin sisaruksista on villi ja vaarallinen Kosketus.
Keskimmäinen sai kasteessa nimekseen Läheisyys.
Viimeisenä tulee aina Kaipaus.

Yksiäisyyden vuorella lähellä jäätyneiden tunteiden lumirajaa on kyynelistä muodostunut lähde.
Lähde, josta vähitellen voimistuu tunteettoman paatuneen maan läpi virtaava puro.
Puro, josta vuoren rinnettä alaspäin polveillen kasvaa viimein joki.
Joki, joka viimein sukeltaa surujen laaksoon ja tunnetaan nimeltä Surujen joki.
Sen vesi on niin kylmää että se jäädyttää sydänveren yhdestä kosketuksesta.

Minä olen se vuori, puro, joki ja laakso.
Et tahdo koskettaa vettäni.

Mies istuu monille tutuksi käyneellä paikallaan majatalon salissa, jonne kaksi kuunkiertoa aiemmin on sutensa kanssa saapunut. Satama kaupungin alapuolella on vähitellen käynyt riitteeseen. Siellä miehen laivakin on muiden joukossa. Hiljaa, liikkumatta ja jäähän vangittuna. Vaan eipä miehellä ole ollut enää mitään tarvetta lähteä merelle. Laiva on enää kovia kokenut ja paljon nähnyt kulkuväline. Vain tyhjä kuori. Sen tietoisuus on siirtynyt takaisin mieheen. Järki ja tunteet ovat taas yhtä.

Susi, tuo omatunnon terävähampainen ilmentymä sentään torkkuu tapansa mukaan vasten miehen vasenta jalkaa ja peittää puoliksi kulkuväylän, jota lämpimästi miehelle hymyilevät tarjoilijatyttöset käyttävät. Sisään tulee jo tutuksi käyneitä kasvoja, jota mies tervehtii hymyillen. Hänen olemukensa kertoo muille, että tänään hän haluaa olla hetken yksin ihmisten keskellä. Elämä mantereella tuossa kallionrinteelle rakennetussa kaupungissa on ollut virkistävää. Mies tuntee olonsa kotoisan levänneeksi ja mielensä virkeäksi. Hän uneksii.

Viivasuorin suin hän katsoo oluthaarikkaansa, jossa on talon parasta olutta. Vahvaa, tummaa ja purevan kitkerää. Hän on juuri aikeissa siemaista kulauksen ruskeasta juomastaan, kun keskelle otsaa osuu kipeästi jotakin. Heitetty jokin kimpoaa hänen päästään suoraan tuoppiin. Olut roiskahtaa miehen kasvoille ja parralle ja suusta pääsee kirous. Hän onkii haarikastaan kovan leipäpalasen ja katsoo äreästi ympärilleen.

Nopealla vilkaisulla hän ei löydä salista ketään syylliseksi kelpaavaa. Nurkkapöydässä vanhat harmaantuneet vanhukset kertovat uudelle tulokkaalle ties monettako kertaa jo niin tutuksi käynyttä samaa vanhaa tarinaa sodasta, joka käytiin kauan aikaa sitten. Sitten miehen katse kiinnittyy pikkuruiseen naiseen, joka istuu vähän matkan päässä pöydän reunalla jalkojaan heilutellen ja hameensa laskoksia oikoen.

Nainen katselee kiinnostuneesti matalaan saliin ajan saatossa kertyneitä muistoesineitä eikä ole huomaavinaankaan miehen epäilevää katsetta. Sitten nainen vilkaisee syrjäsilmällään miestä, jolta tämä ei jää huomaamatta. Hymykuopat naisen poskilla kavaltavat oitis syyllisen äskeiseen kolttoseen. Mies laskee haarikkansa, pyyhkii suunsa ja yrittää tavoilleen uskollisesti nousta nopeasti ja on kompastua ärähtävään suteen.

Samassa nainen jo laskeutuu pöydältä säntää iloisesti nauraen ovelle ja katoaa yön pimeyteen. Mies juoksee perässä pyöreistä kenttäkivistä lasketulle lumiselle kadulle, muttei näe ainuttakaan kulkijaa. Hän laskee päänsä hieman harmissaan ja on jo palaamassa takaisin sisälle kun saa takaraivoonsa navakan osuman lumipallosta.

Kylmä lumi niskassa sulaa nopeasti ja selkärankaa pitkin valuva vesi saa hänet hymyilemään.  Suoraan majatalon edestä lähtevän kapean kujan korkeista kiviseinistä kimpoilee iloista naurua ja lopulta pimeydestä kuuluu kuiskaus

- Huomenna uudelleen senkin muukalainen!

Miehen onnistuu vain vaivoin väistää pimeydestä lentävä uusi lumipallo.

—

Mies tuntee omituisen märän tunteen poskellaan ja avaa silmänsä. Susi nuolaisee juuri viimeisen kerran häntä suoraan silmään. Mies murahtaa jotakin epämääräistä, josta loukkaantuneena susi naksauttaa hampaansa yhteen lähellä miehen nenää. Ikään kuin selväksi tehden, kuka määrää viime kädessä. Hän nousee istumaan sängylleen. Hetken aikaa toivuttuaan ja siinä jurotettuaan nousee ja pukeutuu. He lähtevät alas saliin. Matkalla mies miettii äsken näkemäänsä unta ja pudistaa totisesti päätään…

Kurkotan vaivihkaa kohti mielessäni jo kasvavaa valoa.
Hiljaa, rauhassa, huomaamatta.
Varoen kompuroimasta takaisin pimeyteen.

Peuhaan lumessa ympärilläni kaikki ne joita rakastan.
Kaadan hänet päistikkaa hankeen.
Lunta kädessäni katson häntä lämpimästi silmiin.
Vaadin hymyillen ehdotonta antautumista.

Vain toisten ilon kautta pystyn nyt muuttumaan paremmaksi.
Tulee aika, jolloin vaadin taas omaani.
Moni asia punnitaan silloin.

On hyvin lohdullista elää tietämättä miten jo huominen saattaisi muuttaa loppuelämäni suunnan.

Mielialojen meren myrskyt iskevät kerta toisensa jälkeen ajatusteni rannikolle.
Hiljaa hiipuen ne tulevat mieleni lakeuksille tekemään kuolemaa.
Yö kirkastaa ajatukset tähtisen maailmankaikkeuden varjossa.
Aamuaurinko herättelee muutoksen hitaan tuulen.

On kivaa vetää juustonaksuja, istua yksin kotona ja kuunnella kuulokkein Annihilatorin biisiä Never.
Brutaalia kitarariffiä kuunnellen  voin hymyillen naurahtaa hupaisille jutuilleni, mitä tässä taas väkerrän.

Enää kuukausi synkääkin synkempään pimeyteen sukeltaen. Iloitsen jo nyt.
Tunnen syvällä sisälläni, miltä tuntuu tehdä se minulle rakas havainto.
Päivä pitenee taas!

Purnaan, kiukuttelen ja haraan vastaan. Silti ennenpitkää tapahtuu taas se väistämätön.
Teen kaiken uudelleen. Yksi asia johtaa toiseen, toinen kolmanteen.
Nauran itselleni jo nyt. Niin suloinen tuo jääräpäisyyden tappio tulee olemaan.

Vuodet ovat saaneet minut vihaamaan tietokoneita ja tietokoneohjelmia.
Minua kiehtoo ongelmineen minua lähestyvä ihminen.
Vuorovaikutuksessa toistemme kanssa ratkaisen ongelman.
Hiljainen vaimeasti lausuttu kiitos olkoon minun palkkani.
Se pitää minut käynnissä, sillä viholliseni vihollinen on ystäväni.

Istun taas seitsemän tien risteyksestä.
Valitsen sen, joka on enää muisto menneestä.
Vain kapea ura läpi synkän erämaan.
Helpot tiet eivät enää koskaan ole minun väyliäni.

Alati liikkeessä aalto korjaa itseään.
En ratsasta aallolla, sillä olen itse aalto.
Alku ja loppu, koskaan täysin tasoittumatta.

Mietin usein riittääkö rakkautta vielä kolmanteen yritykseen.
Tiedän, että sitä riittää vielä moneen alkuun ja loppuun.
Kyse on vain siitä… Josta minä en taida tajuta aavistustakaan…

Kastelin poskeni eilen yksin pimeässä. Salissa 1, rivillä 9, paikassa 13.
Se tuntui hyvältä, pahalta, surulliselta ja lohduttavalta.
Hymyilen itselleni, sillä olen edelleen tunteva ihminen.

Olen yksin omassa maailmassani, vaikka vieressä on tuttuja. Nousen tehdäkseni lähtöä. Kun saan kuulokkeet takaisin korviini kuulen viululla soitetun intron. Hymyilen itselleni sillä pidän tuosta kappaleesta. Sands of Time. Moikkaan Herra L:lle ja lähten pois olohuoneestani. Yli kaksi tuntia siellä istuin lähes hiljaa paikallani musiikkia kuunnellen ja lainakirjaani lukien. Led Zeppelinin pojat ovat olleet varsinaisia velikultia.

Mieleni tekee makeaa, joten kävelen kohti Makuunia. Oikaisen puistojen läpi ja vilkaisen hetkeksi alunperin Rooman Pantheonia muistuttamaan tarkoitettua valkoiseksi rapattua rakennusta keskustan korkeimmalla kohdalla. Mieleeni tulee vain vuosiluku 1798. Toripuiston suihkulähdettä kiertäessäni hymähdän itsekseni. Ei tämä mikään “Kirkkis” ole, se on Linnankadun toisella puolen sen samaisen rapatun rakennuksen ympärillä.

Huomaan valitsevani vain karkkeja, jota en yleensä edes ota. Havainnon tehtyäni ajatus jotenkin särkyy ja minun on hyvin vaikeaa valita pussiini enempää täytettä. Siispä maksan ja lähden pois. Kuljen verkkaisesti entistä kotikatua. Muistan kuinka pienenä poikana Aino-mummo laittoi minut istumaan lääninhallituksen ensimmäisen kerroksen ikkunasyvennyksen smyykipellille odottaessamme bussia nro 2. Aino-mummo. Kuinka hän elääkään joka ikinen päivä jollakin tapaa muistoissani.

Käännyn vaistomaisesti katsomaan Hallituskatu 3 B 47:n ikkunoita. Ne ovat pimeät, mutta keittokomeron ikkunassa näyttää olevan sama rotansyömä lahoamispisteessä oleva sälekaihdin. Hymyilen itselleni jälleen ja muistan kuinka uudenvuodenaattona 31.12.2004 maalasin jalkalistoja. Muistan kuinka aiemmin lamppua kiinnittäessäni sain tällin sormilleni ja lensin tikarappusilta perseelleni lattialle. Sinä samaisena yönä menin ensimmäistä kertaa Sirkukseen, tai oikeastaan mihinkään baariin. Minulta kysyttiin paperit.

Askartelukaupan kohdalla en voi olla ajattelematta omistajan punatukkaista kaunista tytärtä. Miten voisin? Ei sitä vain yksinkertaisesti voi. Tajuan virnistäväni pirullisesti ja samassa ajatus siirtyy jo siihen, kuinka aina analysoin ja yliajattelen asioita. Toisinaan tuntuu että se olisi jokin suurempikin vika. Miksen saisi olla erilainen? Miksen saisi olla oma itseni juuri tällaisena? Saatan tehdä asiat vaikeimmalla mahdollisella tavalla, mutta usein nopeammin kuin joku toinen sillä helpoimmalla. Ilmeeni kirkastuu sillä on olemassa ainakin yksi joka ajattelee toisin.

“Et sinä Timo liikaa ajattele, se on vain sinun tapasi käsitellä asioita”

Tämä kyseinen pikkuruinen, aina auringon lailla loistavalla hymyllä varustettu Nainen tuli spontaanisti sanoneeksi minulle ehkä sen kauneimman asian, jonka olen koskaan saanut keneltäkään kuulla. On suuri kunnia että hän on ystävätyttöni.

Vanajan sillalla pysähdyn  hetkeksi ja katson kaiteelta pimeyteen. Suljen ihan pieneksi hetkeksi silmäni ja tunnen kuinka pienen touhukkaan pellavapäisen pojan muuten niin kuumaa kesäpäivää vilvoittaa laivarannan edessä korkealle vettä suihkuttavan suihkulähteen sillalle saakka lentävä sumu. Olen jälleen menneessä Aino-mummoni kanssa.

Radan nähdessäni muistan ensimmäisen junamatkani. Menimme äitini kanssa kummivanhempieni luokse Riihimäkeen. Muistan vielä kuinka minua pelotti junavaunujen välinen tila. Se vilistävä rata, kolina ja vaunujen liike. Kävelen määrätietoisin askelin perisuomalaiseen tapaan viivasuorin suin katse edessäni maassa kunnes näkökenttäni rajalle ilmestyy jalkapari. Nostan katseeni. Vastaantuleva nuori nainen katsoo minua suoraan silmiin ja hymyilee. Hymyilen  hänelle takaisin lämpimästi silmiin katsoen. En voi oikein muutakaan tehdä.

Viimeisissä valoissa vastaan tulee panssarilasein varustetulla proteesillaan kauhee apina, herra K. Puhelimeni akku on jo aikaa sitten siirtynyt vähävarauksisten  laulukuoroon, joten en voi laittaa hänelle mitään rienaavaa viestiäkään. Katson katulampun valokeilaa ja vasta sitten tajuan, kuinka paljon sumun seassa oikein sataakaan. Piponi on repussa, sillä kävely pitää sopivan lämpimänä.

Miksi kuljen kävellen? Että saan ajatella asioita kaikessa rauhassa, kiireettä ja musiikkia kuunnellen. Minulla on tyhjä olo. Liki 19 kuukautta kestänyt yhden miehen sota pientä valtiota vastaan on päättynyt. Sodan toinen osapuoli vain luovutti ja vielä ehdoitta. Olen jotenkin pysähtynyt, turtunut ja pettynyt. Miten tällaisen sodan veteraani palautuu, kun ei voi enää rankaistakaan itseään?

Kotiovelle tultuani mietin jälleen mahdotonta unelmaani. Pientä siroa naista punertavine hiuksineen. Sopivan tuittupäisellä luonteella, oikealla elämänkokemuksella ja kypsyydellä varustettuna. Lapsista pitävänä, mutta ilman omia toimeen tulevana. Joka itsenäisesti kissansa kanssa eläen saa minut jossain kohtaa paniikinomaisten pakomatkojeni jälkeen huomaamaan.

“Tuon oma tahdon olla lopun elämääni”