Välähdyksiä luupään sisällä

Esinaama - Preface

Pitkään ja hartaasti odotettu pieni tauko oravanpyörästä alkoi 13. päivä perjantaina. Viheltelin laivan kannella, rikoin peilejä, juoksutin mustaa kissaa tien yli ja kävelin tikkaiden alta ihan vain piruillakseni tälle ihmisten taikauskolle.

Perjantai 13. päivä vaihtui lauantaiksi Vanajaniemen rantakalliolla - yllä veden, päällä kiven. Pystytimme Katrin kanssa teltan siihen ainoaan tasaiseen kohtaan. Voisi sanoa, että  painona ollut  noin 5kg painava kivi piti koko hökötystä pystyssä. Tuulen kohina ja veden äänet kalliota vasten.. <3

Eilen käytiin Linnanmäellä. Muistan edellisen kerran, vaikka siitä on yli 30 vuotta. Muistan pelänneeni kummitusjunassa ihan hirveästi. Ja yhteiskuvan kalliolla, taustalla Alppilan vesitorni. Nyt tältä reissulta on muistona mustelmia persuksessa ja yläreisissä. Ei siellä oikein ollut kuramahojen vehkeitä.

Kieputin oli ehdoton suosikkini ja nimenomaan takarivissä! Salama ja Tulireki tulivat heti perässä, vaikka olisivat kaivanneet edes yhtä silmukkaa. Raketti oli jo “tuttu” Oktoberfest-reissulta. Kirnusta en pitänyt, sillä se oli koko kierroksen ajan vatsalihasten kasaan rutistamista. Ja tietysti se puunkyllästysaineelta tuoksuva nostalginen vuoristorata wanhoine teräsvaunuineen. Jono vain eteni liian nopeasti ja teknisten rakennepiirrustusten tutkiminen jäi liian pintapuoliseksi. Laskin myös silmämääräisiin mittoihin perustuen, kuinka paljon Alppilan vesitorniin mahtuisi vettä. Alakanttiinhan ne laskut meni. Vesitila on 16000 m³. Itse pääsin jonnekin 13000 m³ tienoille. Perus Timonlaista toimintaa siis.

- Toivottavasti se pohjan neito ees pani niitä kaikkia.

Tämä tokaisu hymyilytti Salamassa kun Kalevalan tarinaa Väinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen kosioseikkailusta jonottaessa luimme. En voinut myöskään olla panematta merkille alueella pyörinyttä pelleä ja hänen punamekkoista apurityttöä. Se naisenryökäle kun flirttasi Katrille täysin häpeilemättä aina kohdatessa!

Sitten ne suunnitelmat…

Lomalla tulee lähdettyä viimeinkin kaupunkiin, jonne matkustamisesta olen haaveillut viimeisen 5 vuotta. Kuun vaihteessa Finnair lennättää meidät siis Budapestiin. Vanerista Dory-venettä en tänä kesänä ala rakentamaan kun ei oikein ole tilaa tehdä sitä. Keittiön maalauskin saattaa vielä tänä kesänä jäädä, mutta hyllystö uudelle 40″ littutelkalle ja AV-laitteistolle varmaan syntyy. Rakenneratkaisut tullee olemaan samanhenkiset kuin kirjahyllyssänikin. Päässä kieppuu jo hurja määrä rakenteellisia yksityiskohtia, jotka pitää nopeasti saada sieltä paperille.

Ihan ensimmäiseksi taidan parturoida mustaviinimarjapensaat ja teen lehtimehua talveksi. Omenoita tulee kuivuuden takia sen verran heikosti, että omenamehun tekeminen tänä kesänä on vähän niin tai näin. Työjutut olen jo unohtanut. Turha siitä takaisin paluusta on etukäteen stressata. Sen kuitenkin tietää, mikä soppa siellä taas odottaa. Niin se on mennyt aina ennenkin. Miksei siis tänäkin syksynä. “Kun tää ollaan aina näin tehty, niin…”

Näillä siis mennään.

Aamuauringon ensimmäiset säteet tunkeutuvat mereltä kaupunkiin työntyvän sumumaton tiheän kudoksen läpi. Mies on sutensa kanssa hyvin aikaisin liikkeellä. Vaimea kilinä voimistuu kaikuina jykevien kivitalojen seinistä. Mies hidastaa, sillä ei halua herättää ketään. Hän on suuntaamassa kohti satamaa.

Kevät muuttui varkain kesäksi. Kuunkierto toisensa jälkeen on tullut ja mennyt täysin huomaamatta. Mies on onnellinen. Nyt hän viimein alkaa ymmärtää, miltä tuntuu saada kaikki se mitä aina toivoi ja mistä ei osannut edes uneksia. Susi lukee hempeästi itsekseen hymyilevän miehen ajatuksia ja puraisee tätä sitten tutusta arpisesta paikasta, vasemmasta polvitaipeesta. Häntää heilauttaen tuo arvokkaasti käyttäytyvä otus tuhahtaa ja siirtyy äänettömin tassun askelin vaimeasti sadattelevan miehen edelle.

Satamassa pitkän laiturin päässä hän viimein istuu ja katselee laivaansa. Laiva ei ole mitenkään erityisen kaunis, mutta siitä huokuu varmuus ja merikelpoisuus. Myös jokainen monilla matkoilla saatu kolhu näkyy vaaleana arpena sen kyljissä. Hän muistaa, kuinka halusi raastaa sen palasiksi ja upottaa. Se muisto hävettää häntä. Sitten ajatus siirtyy jäiden vangitsemaan saareen, jossa hän tapasi suden ensimmäisen kerran. Vaistomaisesti mies koskettaa kaulaansa vasemmalta puolelta. Susi leikkii jälleen miehen kustannuksella nuolaisemalla häntä kaulan oikealta puolelta. Mies pelästyy ja kiroaa taas. Ilmeestä päätellen tuo harmaaturkki nauttii tilanteesta.

Sumu alkaa ohentua ja se tuo mereltä tutun suloisen tuoksun. Mies tähyää hymyillen merelle ja sanoo hiljaisella matalalalla äänellään.

- Turha yrittää pelästyttää, tiedän että olet jo siinä vieressäni

Vieressä oleva pieni punatukkainen nainen nyrpistää nenäänsä ja näyttää sitten silmät kiinni kieltään. He vakavoituvat ja nainen aloittaa keskustelun

- On siis viimein tullut aika?
- Tiedän että oikea hetki on juuri nyt.

Nainen katoaa hiljalleen ajelehtivaan sumuun. Ankkuri nousee verkalleen satama-altaan pohjasta. Laiva kääntyy ja lipuu purjeetta hitaasti kohti aallonmurtajaa. Viimein se nostaa purjeensa ja häviää sumuun.

Mies nousee seisomaan ja katsoo pitkään kohtaa, jonne laiva hävisi. Ajatuksissaan hän toivoo, ettei koskaan enää tarvitse nousta tuon laivan kannelle. Nukkua sen kajuutassa kovalla lavitsalla tai tähystää keulassa tuima ilme kasvoillaan. Hän ei enää halua lähteä merelle.

Mies palaa ripeästi kaupunkiin ja saapuu kotiinsa. Vähät vaatteensa pois riisuen hän menee takaisin nukkumaan. Hymyillen kätensä vastustamattoman kauniille lantion kaarelle laskien hän antaa suukon hyvältä tuoksuviin hiuksiin ja nukahtaa. Mies on täsmälleen siellä missä pitääkin.

I Asioita, jotka saavat hyvälle mielelle

• Vasta avatun kahvipaketin tuoksu
• Metsä ja metsän tuoksu sateen jälkeen
• Tähtikirkas taivas keskellä pimeyttä
• Peilityyni sumuinen järvi ja kuikan laulu
• Puuvene ja tervan tuoksu
• Huonekasvit
• Musiikki
• Varislintujen lahko
• Kirkuen kerrostaloa kiertävä pääskyparvi
• Lapsen hymy
• Tapa, jolla eräs tärkeä ihminen katselee minua <3

II Asioita, jotka ovat muisto menneestä

• Halvan paperipäällysteiset salmiakkitikkarit
• Mandariini-Fanta
• Isot aidot salmiakkimerkkarit
• 5 pennin karkit
• Retket yön pimeydessä autiotaloihin

III Asioita juuri nyt

• Lempimusiikki
• Sisäinen rauha ja onnellisuus
• Kiireettömyys
• Kaipaus ja nyt jo kova ikävä

IV Asioita tulevaisuudessa

• Myötätuulirock
• Muinaispolut
• Joki & sauna
• Lontoo
• Elämä!

Noin 13,75 miljardia vuotta sitten tapahtui jotakin hyvin väkivaltaista ja äärimettömän nopeaa.  Tuo jotakin oli tuntemamme maailmankaikkeuden synty. Häviävän pienen hetken kuluttua tuntematon baryonigeneesiksi nimetty tapahtuma rikkoi baryoniluvun säilymislakia ja johti kvarkkien ja leptonien ylimäärään suhteessa antimateriaan. Yhtä kvarkkia kohti tuhoutui 30 miljoonaa antikvarkkia. Tämä johti siihen, että nykyisessä kaikkeudessa materia vallitsee suhteessa antimateriaan. Sattumaako? Miksi näin kävi?

4.6 miljardia vuotta sitten erään sauvaspiraaligalaksin kierteishaarojen väliin noin 27000 valovuoden päässä galaksin keskustasta syntyi pieni spektriluokkaan G2 kuuluva pääsarjan tähti. Tähti aurinkokuntineen syntyi yksinään ja kiertää galaksin keskustaa lähes ympyräradalla sellaisella etäisyydellä, että aurinkokunnan ratanopeus vastaa Linnunradan kierteishaarat muodostavan tiheysaallon nopeutta. Aurinkokunta on pysytellyt galaksinsa spiraalihaarojen ulkopuolella jopa useita miljardeja vuosia välttyen supernovien säteilyltä, jota tiheämmissä kierteishaaroissa tapahtuu useammin ja estää siten muun kuin pienimuotoisen elämän synnyn planeetoilla. Sattumaako tämäkin? Miksi juuri tämä tähti ja tämä aurinkokunta? Miksi juuri tähän kohtaan tässä galaksissa?

Aurinkokunnassa ei riittänyt materiaa kaikkeudelle niin yleisen kaksoistähtijärjestelmän syntyyn. Syntyi sensijaan 4 isoa kaasuplaneettaa, joista yksinään olisi saattanut syntyä epäonnistunut tähti, ruskea kääpiö. Hyvä ettei niin käynyt. Muutenkin aurinkokunnan synty oli jokseenkin rauhallinen. Planeetat kiertävät samaan suuntaan ja suurinpiirtein samassa tasossa emotähteensä nähden.

Jossain kohtaa Marsin kokoinen protoplaneetta osui maapalloa ns. vastapalloon. Törmäys oli valtava. Suurin osa törmääjän raskaista alkuaineista painui maapallon ytimeen. Kevyistä alkuaineista muodostui kuu. Tämä oli sikäli hyvin harvinainen tapahtuma, sillä tarvittiin täsmälleen oikea tulokulma, nopeus ja törmääjien massa. Syntyikö tuossa törmäyksessä maan vahvan magneettikentän luova rautaydin? Syntyikö samalla ensimmäiset edellytykset elämän kehittymiselle?

Entä planeetta Jupiter? Miksi se on juuri oikealla etäisyydellä aurinkoon ja maahan nähden. Juuri siellä missä sen pitää. Ilman sitä maapalloon saattaisi törmätä kilometrin kokoisia elämän tuhoajia noin 50 vuoden välein. Entä vesi maapallolla. Vaikuttiko Jupiter myös sen syntyyn sinkoamalla mahtavalla vetovoimallaan komeettoja kohti aurinkokunnan sisäosia? Miksi maapallo syntyi juuri sille etäisyydelle emotähdestään, joka mahdollisti veden nestemäisen olomuodon?

Sitten 65 miljoonaa vuotta Jukatanin niemimaalla osui ja pahasti. Kokoa törmääjällä oli 12-15km ja vauhtia 20km/s. Se aiheutti mannertenlaajuisia tulipaloja, avoimella Richterin asteikolla maagisen 10 ylittäviä maanjäristyksiä, happosateita, tsunameja ja ydintalven. Se samainen pieni osuma päätti hirmuliskojen aikakauden. Tämä hirvittävä tuho mahdollisti nisäkkäisen valtakauden alkamisen. Jossain kohtaa yksi apinalaji päätti sitten nousta kahdelle raajalle. Loppu onkin evoluution historiaa. Sattumaako tämäkin vain?

Istun selkä suorassa. Tässä ja nyt mietin näitä kosmologian arvoituksia. Kuuntelen poikieni loputonta tappelua jokaisesta mahdollisesta asiasta ja hymyilen itsekseni. Millä todennäköisyydellä omassa elämässäni viimeiset 6 kuukautta ovat menneet täysin erilailla kuin oletin? Lopetin itseni kohtuuttoman rankaisun huomatakseni, etten enää tarvitse mitään enkä ketään. Kaikki tärkeimmät, elämän perusasiat on jo saavutettu ja minulla oli aikaa itselleni. Itselleni uskollisena varoin ja väistelin asioita, jotka olisi saattaneet johtaa ihmissuhteisiin.

Sitten vain tapahtui jotakin. Ensin en tajunnut yhtikäs mitään. Sitten iski epäusko ja hämmennys. Se johti ennenpitkää kiinnostuksen heräämiseen. Varovasti vailla kiirettä ja pakottavaa tarvetta. Miksi tällä kertaa niin? Miksei normaalisti 100 lasissa koko ajan? Kumpikaan ei sitä tarkoittanut, mutta niin vain tapahtui. Ennen pitkää huomasin olevani ihastunut. Koettelin itseäni öisin tätä tosiasiaa miettien ja itseäni piinaten. Lopulta aina kohautin olkiani, hymyilin ja nukahdin. Miksei se ihmissuhteita välttelevää sitoutumiskammoista ihmistä ahdistanut?

Aikaa kului lisää ja tunne kehittyi omalla painollaan kaikessa rauhassa. Opimme asioita toisistamme ja huomasimme, että useassa kohdassa jaamme samat intohimot. Hän ihasteli tapaani olla aina valmis vaikka mihin. Minä hänessä sitä että sormi ei mene suuhun kun asfalttitie loppuu. “Jos sinne menee asfalttitie, tulen sitten ojanpohjia” hän kerran sanoi. Pitäisin tätä jo vähintäänkin satuolennon merkkinä. Mutta täysin todellinen hän silti on.

Tuima tutkiva katseeni on pehmentynyt. Minä, joka en ikinä väistä katsetta, painan sen nyt useasti hymyillen alas. Mutta heti uudelleen katseeni nostaen. Ja miksi? Hän ei tee, eikä yritä mitään. Hän vain on minua silmiin katsoessaan sellainen kuin on. Miksi kaikista maailman ihmisistä tuo täysin yllättäen elämääni syvemmälle tupsahtanut onnistui siinä tekemättä mitään?

Nyt R-sanan lievempiä, epäsuoria ilmaisuja käytettyäni olen tyyni, järkevä ja vihdoinkin onnellinen. Asioilla on tapana järjestyä, totean usein itselleni. Se näyttäisi pitävän paikkansa. Olen tämän pitkäveteisen kirjoitelmani aikana kysynyt useasti kysymyksen; Miksi?

Siksi, koska maailmankaikkeus nyt vain toimii niin

Metsänhenget ovat usein hiuksiesi läpi kulkeneet.
Matkallaan ne aina ilkikurisesti kihartaen.

Maan menninkäiset kosteasta ruohosta sääriäsi tavoitelleet.
Multaisin sormenjäljin omakseen pysyvästi merkiten.

Vedenhenget uidessa vartalosi ympärille kietoutuneet.
Ajan saatossa sen kylmälle karaisten.

Kuljet pehmeällä polulla keskellä vihreää hämärää.
Tuulen rynnistäessä yläpuolellasi latvuksesta toiseen.

Metsä, vesi, avoin taivas.

Ikuisesti ne ovat sinut omakseen merkinneet.

Pimeä talvi on menettänyt otteensa kevään valolle kaupungissa sataman yllä. Mies on käyttänyt aikaansa laajentaakseen tietämyksensä rajoja tuon ulkoa karun, mutta sisäpuolelta niin lämpimän kaupungin ulkopuolelle. Yhä pitemmälle ja yhä myöhemmin kaupunkiin palaten. Tuttuun ja turvalliseen Maankiertäjän saliin.

Miehen sosiaalisuus on kasvanut päivä päivältä ja voisi sanoa, että muutamat ihmiset kaupungissa ovat jo hänen ystäviään. Sydän on ollut vaiti pitkään, eikä sudenkaan ole tarvinnut tehdä uusia jälkiä polvitaipeiden jänteisiin. Hän on väistellyt päättäväisesti joutumasta liian syvälle ihmissielujen välisessä jatkuvassa pelissä.

-Sydän yhtä jäinen kuin silmiensä sinisyys.

Näin hän on kuullut sanottavan ja sanojan hämmentänyt pahanpäiväisesti väläyttämällä virnistykseen päättyvän hymynsä. Useasti hän on silti jutellut niitä näitä rohkeasti pöytään tupsahtaneelle vihreäsilmäiselle naiselle. Avoimesti kertonut elämästään ja seikkailuista merillä. Samalla myös huomannut, kuinka tuo nainen aina väliin väistelee hänen tutkivaa, vahvaa katsettaan.

Eräänä aurinkoisena päivänä mies lähtee tapansa mukaan kaupungin yläpuolisille vuorille samoilemaan. Aikansa vaelleltuaan tekee tulet pieneen painanteeseen jyrkän mäntyjä kasvavan rinteen reunalla. Susi vaistoaa, etteivät he ole kaksin. Vähän matkan päässä hän erottaa ensin vaaleat hiukset. Nuotion savu äänineen häviää tuulen mukana vastakkaiseen suuntaan, eikä tuo majatalosta tutuksi käynyt nainen huomaa heitä.

Nainen nousee ja kulkee kevyesti jalkaa toisen eteen laittaen ihan jyrkänteen reunalla ja pysähtyy erään männyn juurelle. Hän kiertelee sitä mietteliään, mutta hyvin päättäväisen näköisenä. Sitten pitkä hame heilahtaa jalan tapaillessa puun runkoa ja käsien hakiessa otetta alimmasta oksasta. Sitten nainen huomaa tarkkailijansa. Mies hymyilee naisen samaan aikaan häkeltyneelle, pelästyneelle ja jollakin somalla tavalla syylliselle ilmeelle. Nainen astelee hymyillen nuotiolle.

Siinä he istuvat vastakkain nuotion molemmin puolin suden retkottaessa miehen selän takana. Nainen oikoo hamettaan. Sanoja ei vaihdeta. Kumpikin nostaa viimein katseensa ja he katsovat ensimmäistä kertaa avoimen taivaan alla toisiaan kunnolla silmiin. Kumpikaan ei paina katsettaan. Jotakin heidän välillään tapahtuu. Mies tuntee lämmön sydämessään. Jotakin sellaista syvää jonka hän luuli jo kadottaneensa raivoavalle merelle. Lopulta he kumpikin painavat päänsä, vaikka hymyillen toisiaan vaivihkaa koko ajan vilkuilevatkin.

Hiillos on lähes sammunut ja aurinko alkanut aikaa sitten laskeutumisensa taivaankannella. Viimein he nousevat ja lähtevät takaisin kohti kaupunkia. Lumesta vapautuneella etelärinteellä vuoristopolkua alaspäin kävellessä käsi tapaa käden. Ensin varovasti hapuillen ja lopulta varmasti kiinni ottaen.

He pysähtyvät hetkeksi katselemaan toisiaan ja vaihtavat ensimmäisen kevyen suudelman.

Olen apilaisella nurmikolla keskellä nuorten koivujen vihreyttä ja tuoksua. Savu vaeltelee hiljalleen lämpiämässä olevan saunan piipusta ja sekoittuu joelta nousevaan usvaan. Ruoho jalkojen alla on kosteaa. Vierellä on hän, jonka hymy saa pulssini kiihtymään.

Musiikin paine tuntuu rintakehässä. Seison ihmismassojen keskellä katse kohti lavaa. Iho vasten ihoa käsivarteni kauniisti kaartuvalla lantiolla. Hän kääntyy ja hymyilee. Lämmin tunne kulkee läpi rintakehän ja saa pulssini kiihtymään.

Mäntymetsän tuoksu huumaa Maa höyryää sateen jälkeen. Kävelen hänen jäljessään. Matka vie minulle tuntematonta polkua kohti kallion lakea. Hameen helma heilahtaa viehkeästi kun hän kääntyy katsomaan minua. Hän hymyilee ja saa pulssini taas kiihtymään.

Minulla on koko maailmanaikkeuden aika käytettävissäni. Ei tarvitse enää kaivata, haaveilla tai odottaa. Riittää että elän. Riittää että tykkään ja kunnioitan. Tiedän, että itseeni kohdistuu myös nuo samaiset tunteet. Ja paljon, mitä ei ääneen sanota. Pelkkä ajatus saa pulssini kiihtymään.

Oli mukavaa huomata tänään konkreettisesti tuo valon määrän kasvu. Työasiat Vanajan sillalle mielestäni ravistellen ja siitä eteenpäin kevyin mielin Viipurintien sivua pyöräillessä, huomasin itselleni hyvin tärkeän asian. Rautatiesillalla aurinko paistoi suoraan takaapäin heittäen määrätietoisesti eteenpäin liikkuvasta hahmostani yli 10m varjon.

Nyt seuraan jatkossa jokainen aurinkoinen iltapäivä tuota varjoa ja sitä, kuinka se päivä päivältä lyhenee ja lyhenee. Ollaan jo helmikuun puolessa välissä. Minne ihmeeseen koko tammikuu ja puolet helmikuusta oikein hävisi? Vilkaisu kalenteriin osoittaa, että olen tehnyt vähän sitä sun tätä. Aika menee yllättävän kovaa kyytiä omassa päänsisäisessä maisemassani.

Jänniä asioita on silti ehtinyt tapahtumaan. Muistan tarkasti päivämäärät, paikat, ym. mutten sitä tiettyä hetkeä.  Se pistää väkisinkin hymyilyttämään.

Odotan innolla kevättä. Se taitaa luvata minullekin vaihteeksi hyvää.

Elämä on vain sarja sattumanvaraisia tapahtumia, johon ihminen yrittää luoda kaavaa.
Ensin niin kovin tasainen, mutta sitten aivan yht’äkkiä kovin kuoppainen.
Muutosten ristiaallokko repii, mutta rauhoittuu aina lopulta.

Jotkut meistä elävät elämäänsä kuin viimeistä päivää.
Toiset taas ovat vaan, eivätkä juuri mieti asioita eteenpäin.
Itse pysyn pelkurimaisesti näkymättömissä ja väistelen kaikkea.

Sitten koittaa päivien sarja, jolloin tapahtuu jotakin täysin odottamatonta.
Mieleni valtaa syvä hämmennys ja päälimmäisenä positiivinen epäusko.
Eihän näin voi vaan käydä?

Mitä sitä enempää tässä kohtaa miettimään.
Asioita vaan tapahtuu ja niillä yleensä tuppaa olemaan jokin tarkoitus.
Elämän sattumanvaraisuus yllätyksineen kiehtoo.

Suljen silmäni ja hymyilen lämpimästi yhdelle ajatuksistani.
On niin mukavaa olla Timonlainen juuri tänään.

Istun taas tarkoituksella omassa yksinäisyydessäni. Viereisestä pöydästä löytyisi juttuseuraa. Naapuripöydän toisiinsa ilmiselvän syvästi rakastunut pari pelaa korttia keskenään. Luen kirjaani. Pamela on juuri kohdannut Frank Zappan. Hymyilen itsekseni. Kuinka joku onkin keksinyt tyttärelleen niin hauskan nimen. Frank ja Gail ovat kasteessa antaneet tyttärelleen nimeksi Moon Unit.

Olen nenä kiinni kirjassani, mutta näen silti kaiken mitä ympärilläni tapahtuu. Teen sen hyvin huomaamatta ja ketään häiritsemättä. Suuri sosiaalisuuteni vaatii veronsa. Usein vetäydyn yksinäisyyteeni, mutta teen sen mielelläni aina ihmisten ympäröimänä. Markku sytytti oman lukuvalonsa ja Jorma näyttää katkovan käsillään lampun valokeilaa kun se salamannopeasti matkaa luokseni.

Nuoripari oikealla pitää toisiaan käsistä kiinni pöydän yli. Nopea vilkaisu kertoo sen, minkä vaistoan 150cm päähän. Hymy, katse suoraan silmiin, kosketukset. Toisiaan hiuksista silittäen he hymyillen aloittavat uuden korttipelin. Olen jotenkin onnellinen heidänkin kuumana roihuavalle rakkaudelle ja kunnioitukselle. Ketä sitten lienevätkään.

Tehosekoitin soi korviini. Yritän lukea, mutta ajatus ei pysy koossa. Teharin biisi: Asfaltti polttaa osuu liian lähelle ajatusteni vankilaa, jossa vapaaehtoisesti asun. Kello on noin ja minä olen näin. Ehkä luen luvun loppuun ja lähden kävelemään kohti Idänpäätä. Ulkona on jo varmaan -24 pakkasta, vaan eipä se minua haittaa. Tänään vaihdoin ensi kertaa talvitakkiin. Mamiksetkin, ne hirvittävät raitakostajat koristaa käpäliäni. Nautin pakkasesta.

Kirjoitukseni keskeyttää Pidginin keskusteluikkuna. Käyn pienen matemaattisen keskustelun neiti K:n kanssa ja jatkan kirjoittamistani. Lupaan ihmisille helposti kaikenlaista apua, kunhan apu ei koske tietokoneita. Lyhyt keskustelumme koskee ensimmäisistä sellaista lupausta auttaa tänä vuonna.

Mietin aiemmin iltapäivällä saamaani puhelua. Oli mukava kuulla neiti O:n ääntä taas. Tuo pieni tyttöolento on ollut joulusta aika paljonkin mielessäni. Tunnettu ollaan vuodesta 2005, viime vuonna lähti ihan lapasesta kun oltiin treffien tapaisilla kahdesti! Nyt on hurjaa!

Varsinkin jälkimmäinen tapaaminen on hieman horjuttanut ajatusmaailmani perustuksia. Tänä vuonna meillä on mahdollisuus nähdä toisiamme useammin. Käykö niin ja mihin se johtaa? Minulla ei ole suuria odotuksia, ei ole sitä pilvilinnaa joka romahtaa. Asioita vain tapahtuu, jos tapahtuu. Ihminen pettyy usein  nimenomaan odotuksiinsa. Tästä voisin käydä pitkän keskustelun Alppilan kulmilla asuvan neiti K:n kanssa. Inkuttaisin ensin vastaan ja myöntäisin sitten reilusti olevani väärässä… Odotanhan minä hänen tapaamistaan!

Terhi Kokkonen laulaa suosikkibiisini Tehosekoittimen tuotannosta. Maailma on sun. Jotenkin tuo neiti O tulee siitä mieleen. Musiikin kuunteluni keskeytetään hetkeksi. Käymme lyhyen keskustelun tulevasta Birger Päijänne Race 2010:sta. Jo aiemmin olohuoneeseeni tullessani puhelimestani kaivettiin osakilpailujen päivämäärät. Odotan kovasti kesää ja sitä, että pääsen taas purjehtimaan. Venda lähtee useasti, kun kryssimme pitkin Päijännettä. Näin ainakin kovasti toivon.

Korviin soi ennen inhoamani, nyt suuresti rakastamani progebändi nimeltään Kingston Wall. Sen edesmennyt laulaja kiekaisee juuri “Just do it boy…” Nostan katseeni hetkeksi ja virnistän ajatukselle, jonka pidän täysin omanani. Teemu huomaa sen ja jatkaa tiskipuuhiaan. Neiti K on saanut mitattua tarvittavat mitat ja objektien määrät. Itse lupaan tehdä tarvittavan kulman, että puu leikkaantuu oikein. Pidgin-ikkuna rauhoittuu.

Mietin hetken käsieni alla olevaa kirjaa. Olen sivulla 105. En tarvitse kirjanmerkkiä, sillä loin jo muistisäännön talvisodan kestosta. Usein mietin, kuinka näinkin matemaattisesti lahjaton jaksaa pyörittää numeroita jatkuvasti mielessään. Pelottavinta ehkä se, että minä, täysin päässälaskutaidoton muutin juuri luvun 105 binääriluvuksi. 105:een menee kerran 64, kerran 32, kerran 8 ja kerran 1. Tulokseksi tulee siis 1101001. Perverssiä!

Teemu tuo lapun, josta kysyy saanko siitä selvän. Saanhan minä. Lapun sisällön laitan kotiin tai viimeistään aamulla töihin päässessäni Birgerin sivuille. Sain samalla Alppilan pikkuruisen kukkatukan, neiti K:n bändärikirjan ja otan mukaani myös pienessä tuiskeessa lasikirppikseltä viikko takaperin tekemäni “löydöt”.

On tullut kotiinlähdön aika. Kerään omaisuuteni aikeinani poistua pakkaseen. Teemu järkyttää minua vielä hieman ottaessaan puheeksi suunnitelmat kesästä ja amerikkalaisen futiksen joukkueesta. Hän todellakin näkee pienen kääpiön miehistössä valmiina ottamaan ensimmäisessä taklauksessa se lopullinen hoito. Ajatus pelottaa ja siksi se kiehtoo. Ehkä menemme kokeilemaan, miten soikio lentää ja lantio liikkuu väistöissä.

Kotiin kävellessäni mietin aiemmin laskemaani binäärilukua ja muistelen, kuinka binääriluvusta muunnetaan hexadesimaaliluku. Hetken mietittyäni välähti mieleeni, että binääriluku jaetaan neljän numeron siivuihin alkaen pienimmästä. Mieleeni piirtyy tuo binääriluku, jonka yläpuolella on kaksi sarjaa lukuja 8 4 2 1. Sitten lasken vain ykköset yhteen. Ensimmäisestä ryhmästä löytyy 8+1 ja toisesta 4+2 . 01101001 on siis 0×69 Vieläkin perverssimpää!

Junaradan tienoilla on tiheä jääsumu ja vilkaisen aiempaa kolttostani sillan seinällä. Siinä se mustan aukon säteilyn lämpötilan, Hawkingin säteilyn kaava edelleen nakottaa. Odottelen kiltisti Aulangontien valoissa, vaikka mikään ei estäisi minua kävelemästä päin punaisia. Missään ei liiku ketään.

Pieni vihainen kaljupää Heinolasta laulaa naamabaarin nurkilla “Pahat enteet hiljaisuuden..” Siihen kappaleeseen liittyy eletyn elämäni syvin, nyt jo parantunut repaleinen viilto sydämessäni. Muisto väistyy nopeasti ja kuuntelen tämän kappaleen äärimmäisen nerokkaita ja niin tosia sanoja. Noin se elämässä vain menee. Kaikki hiipuu pois. Jäljellä on enää vain verta ja veristä tuhkaa. Ystäväni neiti S on tämän kiteyttänyt kauniilla tavalla:

“Mitä sitä turhaan yrittämään, vituiksi se kuitenkin menee!”

Saavun kotiini ja Pidgin ilmoittaa taas räjähdysmäisesti lisääntyneestä aktiivisuudesta. Neiti A siellä minulle huutelee. Vaihdan Pidginin Kmess-ohjelmaan ja jatkan keskustelua. Ehkä sain hänet muutamiin tiukkoihin faktoihin perustuneella asioiden suoraan ilmaisulla edes hiukan paremmalle mielelle. Mene ja tiedä. Naiset ovat aina niin arvoituksellisia. Leffaa katsomaan kera kaakaon hänkin häviää.

Yritän edes korjata pahimmat kirotusvihreeni ja harkitsen vakavasti untuvapeittojen alle käpertymistä. Whitesnake soi taustalla kun painan tuota oikeassa reunassa keskellä nakottavaa Julkaise-nappia